Talo, joka ei ehtinyt toteutua

by katja

IMG_9217

Ajoittain on mielessä haikeus.

Haikeus siitä, että talomme tyhjenee, ennen kuin se ehtii valmiiksi. Elämä, jota silloin vuosia sitten suunnittelimme, ei ehdikään toteutua.

Ne eivät ole suuria asioita vaan pieniä.

WP_20140620_009

Olemme ajatelleet, että jatkamme rakentamista sitten, kun on väljempää.

Mutta miksi rakentaa yläkerran tummansiniseen kylppäriin suihku, jos asukkaat ovat jo ehtineet muuttaa pois?

Keittiön ikkunasta näkyy metsäinen rinne. Sen alareunassa on soraa, johon piti rakentaa portaat. Niiden portaiden ympäristöön piti tulla istutuksia. Nyt huomaan, että minä en ehkä istuta siihen mitään. Se jää sellaiseksi kuin se on. Tekeekö joku muu sen?

WP_20131223_007

Kun lapset ovat pieniä, on paikan ja sen asukkaiden tunteminen tärkeää. Nyt sekin sidos on alkanut löystyä. Lapset kulkevat itsekseen, kauemmas.

Onko tämä paikka tärkeä? Olenko kasvanut tähän ympäristöön kiinni vai oliko tämä vain yksi vaihe elämässä?

WP_20140309_007

Olen aina ajatellut, että tämä talo on elämäntapa. Mutta nyt huomaan, että tämän talon elämäntapaan kuuluvat lapset. Voiko tässä talossa asua ilman heitä? Miten käy talolle ja sen asukkaille, kun huoneet tyhjenevät. Ketä varten kunnostamme taloamme sitten, kun on väljempää?

Ja vielä – onko meidän elämäntapamme samanlainen sitten, kun huoneet ovat tyhjiä? Haluanko elää tässä isossa ja erityisessä talossa sitten?

WP_20140208_004

Vanhemmuus on vahva rooli. Jos se olisi esiliina, se olisi edelleen tiukasti kiinni vyötäisilläni. Mutta – ajoittain unohdan sen. Huomaan mahdolliseksi sen riisumisen. Nauhat voivat unohtua auki ja ehkä koko essukin voi kadota, hetkeksi.

Sade ja elämä, jäjittelemättömän runsas. Se on Niilo Rauhalan runokirjan nimi.

Tässä talossa olemme eläneet elämää, joka on ollut juuri sellaista. Rikasta, runsasta, elävää. Elämää yksin ja yhdessä, oman perheen ja muiden ihmisten kanssa. Ilossa, surussa, toivossa ja epätoivossa. Rakkaudessa, luottamuksessa.