Lumilapsi

by katja

IMG_9243

Sain eilen luettua Eowyn Iveyn kirjan Lumilapsi (Bazar 2013). Se oli merkillinen kirja. En ollut lukenut kirjasta yhtään arvostelua tai lehtijuttua, se vain osui käteeni kirjastossa.

Kirjailija on syntynyt Alaskassa ja asuu siellä edelleen. Hän kirjoittaa elämästään blogissa http://lettersfromalaska.wordpress.com/.

IMG_9268

Kirja kertoo vanhenevasta pariskunnasta, joka on muuttanut Alaskaan. Mabel on kirjallisuuden professorin tytär, jonka elämän suurin suru on lapsettomuus. Jack jakaa tämän surun. Alussa pariskunta elää elämäänsä yhdessä mutta erillään. Jack ei ota vaimoaan mukaan maatöihin ja Mabel elää omissa maailmoissaan.

Sitten, eräänä iltana, he rakentavat lumesta lapsen. Sen jälkeen heidän elämäänsä ilmestyy pieni lapsi. Hän on kuin satua, kuin Mabelin lapsuuden kirjasta, mutta kuitenkin hän ilmestyy Mabelin ja Jackin luokse, aina uudestaan. Tyttö käy heidän luonaan talvisin, kesän tultua hän katoaa. Enempää kirjan juonesta ei oikeastaan pidä kertoa.

IMG_9267

Kansilehdellä kirjaa kuvattiin aikuisten saduksi. Jäin miettimään, onko se sitä. Kirjan maailmaan solahti vaivattomasti. Se oli alusta alkaen hyvin tuttu. Siellä oli myös hyvä olla, illalla oli mukavaa jatkaa lukemista.

Kansilehdellä sanottiin myös, että kirja on surullinen. Minusta se ei ollut surullinen.

IMG_9266

Lukiessani ajattelin erästä toista kirjaa, jonka luin jo nuorena tyttönä ja joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Se oli Nancy Freedmanin Elämäntoverit, jonka löysin tätini kesämökin kirjahyllystä. Luin kirjan monta kertaa. Sekin kuvasi pohjoisen Amerikan kesytöntä luontoa ja ihmisen elämää siellä. Myös siinä kirjassa ihmiset löysivät pohjoisesta jotakin, mitä muualta ei löytynyt.

IMG_9226

Kun olin saanut Lumilapsi-kirjan luettua, tuli mieleen muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Kirjoitin niistä muistoista isäni syntymäpäiväkirjaan, joka julkaistiin jo kauan sitten. Isä teki monta tutkimusmatkaa Siperiaan. Veljeni, joka oli kerran isän mukana, kertoi isän olevan näillä matkoillaan jotenkin vapaa ja onnellinen.

”Kuitenkin ainoat hetket, jolloin olen nähnyt isän olemuksessa pelkoa, ovat juuri ne viimeiset Helsingin rautatieasemalla, kun hän on kantamuksineen seissyt Tsaikovski-junan vieressä ja hyvästellyt meitä. Matka on selvästi pelottava ja vaaralllinen. Kuitenkin hän haluaa lähteä. Lumisella, myrskyävällä asemalla näyttää siltä, että hänen valtavan pomppansa ja karvahattunsa takana siintää koko kylmä, mittaamaton Siperia”.

Tuo mielikuvani isästä seisomassa venäläisen junan vieressä, takanaan koko kylmä Siperia, on aivan totta. Mutta kielikuva on sama, jonka olin lukenut Freedmanin kirjasta. Sitä en enää muista, oliko kirja vai isän lähtö ensin, mutta mielessäni kirjan tapahtumat ja nuo rautatieaseman hyvästit sulautuivat yhteen.

Juna, jäähyväiset, tuntematon ja kylmä pohjoinen maa. Lähtemisen väistämättömyys. Kaksi niin erilaista maailmaa.

IMG_9252

Pohjoinen oli tärkeä myös minulle. Mutta minä en koskaan lähtenyt sinne. Minun pohjoiseni oli Värmlannin metsissä, jotka ovat aivan erilaisia kuin missään muualla. Tai pohjoisen Suomen tuntureilla, joilla olen käynyt vain harvoin. Tai Sammutjärvellä, Utsjoen eteläpuolella, vanhassa metsästysmajassa.

Ehkä pohjoinen tarkoittaa sitä, että on maailmassa, metsässä ja taivaan alla kotonaan. Ei ole ihmisiä, ei hälyä, ei kanssakäymisen painoa. Mutta metsän vihreys, taivaan kirkas, veden viileys.

IMG_9232

Eikä muuta.

 

 

 

 

Advertisements