Oikean välimatkan päästä

by katja

IMG_9082

Olen lukenut melkein kaikki Eeva Kilven kirjat.

Häntä ajattelin tällä viikolla, kun mieleen tuli muisto. Maalatessani ikonipiirissä ymmärsin yhtäkkiä, että vieressäni istuva nainen oli kätilönä, kun esikoiseni syntyi. Siitä on 21 vuotta ja yksi viikko.

Olemme maalanneet samassa piirissä jo vuoden, mutta vasta nyt muistin. Näin hänet silmissäni 21 vuotta nuorempana, huoneen ovella, pää kallellaan. Jotenkin minusta tuntuu, että se oli juuri hän, joka asetteli pestyn pojan viereeni. Mutta siitä en voi olla varma.

IMG_9081

Miksi ajattelin Eeva Kilpeä?

Koska hän on kirjoittanut niin paljon muistoista. Unohdetuista muistoista, kipeistä muistoista, lämpimistä muistoista. Siitä, miten muistoja voi herutella esiin ja löytää.

Juuri niin tapahtui. En edes yrittänyt muistaa, mutta minä vain muistin.

IMG_9086

Eilen luin Eeva Kilven runon päivänsankarille. Siinä runossa on sanottu niin paljon.

”Kun lapsenlapset syntyvät/ sinkoutuvat mummot viimeinkin syrjään/ äitiyden pyörremyrskystä/ ja ovat vapaita rakastamaan häikäilemättömästi/ niin kuin ei koskaan aikaisemmin./ Viimeinkin he näkevät lapsen/ oikean välimatkan päästä./ Lapsi ei ole osa heitä,/ he ovat osa lasta,/ maailmaa jonka luulivat kadonneen,/ ja siinä se avaa ja sulkee silmiään/ kuin jokin muinaisaikojen eläin,/ äkkiarvaamatta syvänteistä löytynyt,/ pieni sipuli joka meissä yhä kätkee kukan/ ja kasvun mahdollisuuden. …”

IMG_9083

Kilpi kirjoittaa lahjomattoman rehellisesti. Hän katsoo lempeästi, mutta suoraan lapsiaan, vanhempiaan ja itseään. Ja luonnon rakastajana hän myös antaa kaikkien olla, elävinä, sellaisinaan. Luonto ja eläimet ovat Kilvelle tärkeämpiä kuin ihmiset, mutta myös ihmiset saavat armon.

Tai useimmat saavat, mutta eivät kaikki. Kilpi antaa kyytiä kaikille, jotka tuhoavat elämää. Hän kirjoittaa tyynesti: ”Ennen kuolemaansa/ voisi aivan hyvin tappaa jonkun./ Esimerkiksi jonkun metsän tehokasvatuksesta/ jankuttavan ääliön. …”

Runot ovat rosoisia ja keskeneräisen tuntuisia. Lukijasta tuntuu, kuin Kilpi olisi kirjoittanut ajatuksensa muistivihkoon ja ojentanut sen luettavaksi. Ehkä juuri siksi ne jäävät mieleen ja ovat kuin luottamuksen osoitus.

IMG_9095

Ehkä eniten olen lukenut Kilven runoja rakkaudesta ja vanhemmuudesta. Monista säkeistä on tullut kuin osa elämää. Ne ovat kulkeneet mukana siitä asti, kun ne ensimmäistä kertaa luin ja kirjoitin muistikirjaani.

”Kiedo hellästi riekaleesi minun hajoamistilani ympärille,/ pitele minua varovasti ihmisen poika.”

”Sylissäsi/ minä annan elämälle anteeksi/ virheen toisensa jälkeen.// Kohta on kaikki lunastettu.”

”Lapseni pöydän ympärillä:/ nämä ovat niitä ihmisiä joille minut on tarkoitettu/ olemaan hyvä.”

IMG_9067

Evakkous on Kilven runojen mielentila, muuttumaton ja pysyvä. Siinä on jotakin tunnistettavaa ja tuttua, vaikka ei olisi evakkomatkaa tehnytkään.

”Elämän lopulla alkaa minuus taas hiljalleen/ lähestyä ihmistä/ kuin evakkomatkalta palatakseen,/ kotiseudulleen,/ omaan multaan kuolemaan,/ levon saadakseen./ Arkana se lähestyy kuin pelotettu eläin,/ kaatopaikoilla harhaillut,/ kauan pakoon juossut,/ haavoittunut, verta vuotanut,/ arpeutunut, pahkainen.// Jos hiljaa ojennat kätesi,/ se saattaa tulla/ ja asettua sinuun loppuiäkseen.”