Ettei ilo unohtuisi

by katja

WP_20140517_037

Katselen kesäkuvia. Puistoa, joka avautuu kuin kämmen. Kaupungin pysähtynyttä, hiljaista kauneutta.

Meidän askeleitamme siellä, keveitä.

WP_20140517_036

Kun jäin helmikuun alussa opintovapaalle, ostin enimmäiseksi uuden kalenterin. Sellaisen, jossa ei ole tunteja, päivät vain. Joillekin päiville kirjoitin lyijykynällä merkintöjä, summittaisesti, keskelle päivää. Useimmille päiville en kirjoittanut mitään. Tai jotakin: lukupiiri, vanhempainilta.

Tätä tulevan syksyn kalenteria katsellessa mietin, voiko kesäpäivien keveys jotenkin kulkea mukana. Mahdollisuus yllätyksiin, iloon? Ajattomiin hetkiin?

WP_20140517_008

Sitä en vielä tiedä. On tultava toimeen oman ja miehen kalenterin kanssa. Ne yhdessä täyttävät elämän, jos niitä tohtii katsoa rinnan. Ja katsottava on.

Toivon, että kalenteriin jää kokonaan valkoisia päiviä. Tiedän, että on oltava yhteistä aikaa. On oltava myös omaa aikaa. Niitä valkoisia sivuja, jolloin kukaan ei odota mitään.

WP_20140517_047

Mitä odotan? Ajattomia hetkiä.

Niistä kirjoittaa Ahmad Shamlu Jaakko Hämeen-Anttilan suomentamassa ja toimittamassa kokoelmassa Vain ääni jää, Runoja Iranista.

”Minä kosken sinuun ja ymmärrän maailman.

Minä ajattelen sinua

ja tunnen ajan,

riippuvan, rajattoman,

alastoman. …”