Piilopaikka

by katja

WP_20140723_011

Mitä olisi ihmisen hyvä tehdä, kun kesä yhä jatkuu, mutta kesäloma päättyy?

Me menimme Sääksjärveen uimaan. Se on kauneimpia uintipaikkoja täällä päin, ihme monin tavoin. Suomen suurin lähde, puhdas ja kirkas.

Kesän pysähtynyt, hitaasti virtaava aika. Sitä minun tulee ikävä. Olen iloinnut kesän ajasta, näiden helteisten päivien rauhasta. Hitaista ja pitkistä pyörälenkeistä, uimisesta. Mustikkametsästä.

WP_20140723_009

Tänään tervehdin lukijoitani kahdella runolla. Puiden lohtu -kirjassa on vuonna 1935 Berliinissä syntyneen Helga M. Novakin runo ”Tämä metsä”, joka kuvaa metsää riemastuttavalla tavalla. Se pitäisi ehkä lukea ääneen.

WP_20140723_008

”tämä metsä lapsuuteni uni sinnikkäät askeleet

täyttymys ja muisto metsä  pirstottu ja

ja riivitty tämä metsä ei mikään toinen minun

uusiutuva peittoni hellä turvani vapahtava piiloni

juosten pysähtyen nukkuen ja pistoksissani säntään karkuun

kauemmas ja sisemmäs ja syvemmälle

tämä metsä niin äänekäs ja vaitonainen niin lämmittävä

ja viileä niin puhuva hiljaisuus minä loikin ja hiivin

ja jahtaan ja työnnyn jokaikiseen tyhjään koloon

seison tässä metsässä  puunrunkona kuin monet minua vasten

olisivat hioneet sarvensa kiiltäviksi minä kuljen haavoittumatta

eteenpäin tallustelen pronssisten lehtien läpi raapaisen

kullanpunaisia runkoja revin nuorta kuorta

kietoakseni sitä pohkeitteni ympärille kuin Birkibeinar tämä metsä

eikä mikään muu ulottuu Siperiaan asti oikea

itälänsiyhdysviiva vihreä silta aukea silta

siipien ja neulasten pehmustama

majani ja villeyteni

tämä metsä sytyttää minut tuleen jo ritisee

minun ihoni juoksen ympäriinsä kuin tulituksen kaiku

tämä metsä jossa koskaan en ole yksin

elähdyttävässä yksinäisyydessä tämä saalistuksen ja pesimäpiirien metsä

joka kestää kuin vanha rakkaus ja silittää

otsaryppyjä  minun kotini ja katoamaton piilopaikkani”

(Helga M. Novak)

Katselin keväällä Rakkautta Berliinin muurin varjossa -sarjaa (Weissensee). Sarja kuvasi aikaa juuri ennen muurin murtumista. Sarjan ihmiset eivät olleet vapaita, mutta heillekin metsä oli paikka, jossa he saattoivat tuntea vapautta. Siellä puhuttiin tärkeistä asioista, tavattiin, vietettiin aikaa. Metsässä kukaan ei kuunnellut.

Novakin runossa metsä on vihreä silta ja aukea silta, oikea ja todellinen idän ja lännen yhdistävä viiva, Siperiaan asti ulottuva. Miten hieno ja ihmeellinen kuva! Silloin ja nyt.

WP_20140723_018

Samassa kirjassa on Christine Lavantin (1915-1973) runo vuodelta 1960. Lavant eli elämänsä pienessä St. Stefanin kylässä Lavantin laaksossa. Pienenä hän sairasteli paljon ja eli vanhempiensa luona heidän kuolemaansa saakka. Sitten hän avioitui itseään huomattavasti vanhemman taidemaalarin kanssa. Kirjassa kerrotaan, että kesäkuussa 1958 Lavant teki matkan Istanbuliin. Sitä ei kerrota, minkälainen matka se oli. Lavantin runot ovat lumoavia. Tämän runon omistan kaikille siileille, jotka kaipaavat rakkautta, mutta eivät aina tiedä, miten rakastaa.

WP_20140723_019

”Jos tahdot ottaa minut omaksesi/ sinun täytyy ensin kaataa kupillinen/ maitoa sydämeni onkaloon/ sillä siellä asustaa vihainen,/ nälästä raivokas siili.

Jos tahdot ottaa minut omaksesi/ sinun täytyy ensin kietoa liekkirengas/ ohimoni ympärille/ sillä siellä myrkkyskorpioni/ elättää poikasiaan.

Jos tahdot ottaa minut omaksesi/ sinun täytyy puhutella pyhin sanoin/ kivettynyttä kieltäni/ sillä yhdeksän kertaa päivässä se käy helvetissä/ yhden sanan kärventääkseen.

Kun olet tehnyt kaiken tämän/ olet tervetullut otsalle ja huulille/ ristin merkissä/ odottaa armelias sydän.”

(Christine Lavant)

WP_20140723_012

Kuvat ovat Grunewaldista, Berliinin vanhimman vesilaitoksen liepeiltä. Nyt siellä on luontokeskus. Luin lehdestä, että Grunewaldin metsissä on paljon villisikoja. Kaksi niistä on nähty jopa Alexanderplatzilla. Minä en nähnyt yhtään.

Onnellista syksyä!

 

 

Mainokset