Ihmeellinen elämä

by katja

 

WP_20140621_017

Tänä keväänä olen seurannut lähempää ja kauempaa useamman ystävän sairastumista syöpään. Sitä, mitä sairastumisen jälkeen tapahtuu. Hoitoja, hidasta tervehtymistä. Elämää, joka muuttuu niin kokonaan ja perinpohjaisesti.

Juuri viime viikonlopun tienoilla olin itse leikkauksessa monta vuotta sitten. Vaikka se aika on oikeastaan ajateltu ja taakse jätetty, tähän aikaan vuodesta se tulee mieleen tuoreena ja avoimena. Muistan tuokiokuvia, kasvoja, ääniä. Ja itken pieniä asioita.

Miestä, joka tuli illalla sairaalaan ja sanoi: Nyt kyllä elät mummoksi asti. Elämänhalua, joka oli niin syvää ja koko olemuksen täyttävää. Joka tuntui sormissa ja varpaissa, päälaella. Rakkautta.

WP_20140621_012

Paljon olen ajatellut myös läheisiäni. He tiesivät mitä tehdä.

He hoitivat lapsiamme, siivosivat, toivat postilaatikkoon vadelmia ja mustikoita, lähettivät kirjoja ja kortteja, iloisia kankaita, kirjeitä ja tekstiviestejä.

He saattoivat pelätä puolestani, mutta he eivät näyttäneet sitä.

Oli myös sisar Paula, yli 80-vuotias katolinen nunna, huonetoverini sairaalassa. Heti tavattuamme hän pyysi minua kirjoittamaan paperille perheenjäsenteni nimet. Myöhemmin kuulin, että hän rukoili puolestamme joka päivä, nimeltä. Niin kauan kuin eli. Miten sellaisen voisi unohtaa?

WP_20140621_022

Miten sairastunutta voi lohduttaa?

Ehkä kaikkein tärkeintä on se, että pysähtyy kuuntelemaan. Että jättää omat tunteensa taka-alalle ja kuuntelee. Ei selitä, tulkitse tai ennakoi. Kuuntelee. Se ei ole helppoa.

Toiseksi tärkeintä on yksinkertainen ja mutkaton apu. Siivous, lastenhoito, ruoka, kukat, kirjat, laulu. Ne iloiset kankaat.

Tärkeitä ovat myös viestit muistamisesta. Ajattelen sinua. Muistan sinua. Rukoilen puolestasi.

WP_20140621_031

Minulla on monta ystävää, jotka ovat parantuneet syövästä. He sairastuivat nuorina tai vähän vanhempina. Moni heistä ei ole puhunut sairaudestaan kuin lähimmilleen. Parannuttuaan he ovat halunneet jatkaa elämäänsä, keskittyä siihen. Niin on hyvä.

On tehtävä, kuten parhaalta tuntuu. Silti joskus toivon, että useampi parantunut kertoisi sairaudestaan. Sairastuneet tarvitsevat heitä.

Sellaisia kuin Satu Hassi, joka toipui aggressiivisesta rintasyövästä ja kävi hoidot läpi ministerinä. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan Tukka hattuhyllyllä. Tai Anneli Jäätteenmäki. Tai Mikael Jungner. Tai Riki Sorsa. Tai monet ystäväni.

WP_20140621_013

Kuvissa on Suomenlinna, juhannuspäivänä. Kirkas hetki ennen sadetta. En muistanut, miten kaunista siellä on.

Teille, toipuvat ystäväni, pyydän kestävyyttä ja rohkeutta. Voimia ja iloa. Luottamusta.

 

Advertisements