Muistaa, unohtaa

by katja

DSC_0831

Lentokoneessa, matkalla Belgiaan, aloitin W.G. Sebaldin kirjan Austerlitz. Kirja oli hyvä valinta juuri tälle matkalle. Kuva on matkaltamme. Se on otettu Ardenneilta, Bastognen kylän liepeiltä.

Kirja alkaa kirjoittajan kuvauksella Belgian-matkoistaan, mutta laajenee kuvaukseksi yksityisen ihmisen ja Euroopan historiasta. Muistamisen ja muistamattomuuden voimasta. Olen joskus ennenkin aloittanut kirjan, mutta silloin en päässyt alkua pidemmälle. Kirja onkin raskas luettava. Siinä ei ole lainkaan lukuja eikä väliotsikoita ja lauseet ovata pitkiä ja monipolvisia. Tekstiä kuitenkin rytmittävät kuvat. Nyt minua kannusti Marja Saarenheimon kirja Muistamisen vimma, jossa hän tarkastelee kirjaa muistojen ja muistamisen näkökulmasta.

Kirja kertoo kertojan ja Austerlitzin kohtaamisista. He kohtaavat enimmäkseen sattumalta ja keskustelevat aluksi lähinnä ympäristöstä ja rakennuksista. Vähitellen Austerlitzin elämäntarina alkaa avautua hänelle itselleen ja sitten myös kertojalle.

Kirja on vahva kuvaus menneisyyden voimasta. Alkuun Austerlitz ei muista omaa menneisyyttään. ”Minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni”. (s. 162) Siksi Austerlitz ei tiedä mitään saksalaisten Euroopan-valloituksesta tai vainoista, hänen maailmansa loppuu 1800-lukuun, vaikka hän tutkii työkseen rakennus- ja sivilisaatiohistoriaa.

Sitten muisti alkaa palautua. Austerlitz seisoo Liverpool Streetin asemarakennuksen odotussalissa ja varoittamatta, yllättäen, alkaa muistaa. ”Minulla oli tosiaan sellainen tunne, sanoi Austerlitz, että siinä odotussalissa, jonka keskellä seisoin kuin sokaistuneena, olivat kaikki minun menneisyyteni hetket, kaikki minun vuosien varrella tukahdutet ja torjutut pelkoni ja toiveeni, että kivilaattojen mustavalkoinen vinoneliöstö jalkojeni alla oli minun elämäni loppuottelukenttä ja että se ulottui yli ajan tasangon.” (S. 158-159)

Myöhemmin Austerlitz kuulee  radiosta ohjelman, jossa kerrotaan vuonna 1939 erikoiskuljetuksissa Prahasta Englantiin viedyistä lapsiryhmistä. ”Tiesin epäilyksettä, että nuo muistojen katkelmat olivat osa minunkin elämääni”. ”Näin itseni pitkässä parijonossa, odottamassa laiturilla muiden lasten joukossa, jonkinlainen reppu selässä kuten useimmilla.” (s. 164-165)

Austerlitz lähtee etsimään mennyttä. Hän matkustaa Prahaan, löytää sieltä vanhan lastenhoitajansa Veran ja lapsuudenkotinsa, joka on täysin ennallaan. Austerlitz ja Vera kertovat toisilleen elämäntarinansa. He käyvät läpi myös sen, mitä tietävät Asterlitzin vanhempien vaiheista. Äiti, näyttelijä Agata, joutui Theresienstadtiin. Isä, Maximilian, matkusti Pariisiin. Hänen jälkiään Austerlitz yrittää etsiä myöhemmin.

Kun saksalaiset olivat miehittäneet Prahan, laskeutui kaupunkiin syvä hiljaisuus, kertoo Vera. Kaupunki siirtyi saman tien oikeanpuoleiseen liikenteeseen. Kun Vera näki autojen kiitävän tien oikealla puolella, hän tuli vääjäämättä ajatelleeksi, että nyt elämme väärässä maaailmassa.

Austerlitz näkee unia menneestä ja miettii: en oikein usko että ymmärrämme niitä lakeja, joita menneisyys palatessaan noudattaa. Prahasta palattuaan hän huomaa olevansa poissa tolaltaan. ”Saatoin kaikkien menneiden vuosien takaa nähdä hyvin selvästi itseni, turvallisesta elämästään yhtäkkiä temmatun lapsen: järki ei voinut torjua vuosikaudet tukahduttamaani ja minussa nyt väkivalloin purkautuvaa hylätyksi joutumisen ja hiipumisen tunnetta.” (s. 266) Hän joutuu sairaalaan, jossa hänellä todetaan mielenhäiriö, joka on lamaannuttanut ajatukset ja tunteet. Austerlitz toipuu ja saa ohjeeksi tehdä puutarhatöitä.

Kirjan lopussa kertoja alkaa tutkia kirjaa, jonka sai Austerlitzilta ensitapaamisella Pariisissa. Kirjassa Dan Jacobson kertoo, miten etsii isoisäänsä, rabbi Hesheliä. Käy ilmi, että Heshel kuoli sydänkohtaukseen pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Rabbin vaimo päätti muuttaa lapsineen Liettuasta Etelä-Afrikkaan. Siksi Jacobsen eli suurimman osan lapsuuttaan timanttikaivosten liepeillä. (Terry Pitts kertoo Jacobsenin kirjasta täällä: http://sebald.wordpress.com/2008/10/09/acceptable-evidence-of-horror/).

Jacobsen kertoo retkistään valtavien kaivosaukkojen reunoille: ”Oli ollut todella kauhistuttavaa, niin Jacobsen kirjoittaa, nähdä sellaisen tyhjyyden avautuvan vain askeleen päässä lujasta maaasta, ja käsittää, ettei ollut mitään siirtymää, oli vain reuna, toisella puolella itsestään selvä elämä, toisella taas sen käsittämätön vastakohta. Rotko, jonka syvyyksiin ei valonsädekään yllä, on Jacobsenille vertauskuva hänen sukunsa ja kansansa kadonneesta menneisyydestä, jota ei milloinkaan enää voi nostaa valoon” (s. 339-340). Jacobsen ei löydä Liettuasta merkkiäkään sukunsa historiasta. Se on kadonnut, jälkiä jättämättä.